In your mind, through your eyes, do you see, It's the fantasy

The Hobbit: The Battle of the Five Armies. Viimeinenkin mahtisormuksien ympärille rakennettu elokuva on nyt nähnyt päivänvalon. Jos Facebookia on uskominen, oli ikäluokkani vallannut liki jokaisen paikan yönäytöksestä. Ei ole vaikea arvata, miksi. Olemmehan kasvaneet fantasiaelokuvien parissa. Kasvoimme samaa tahtia Harryn, Ronin ja Hermionen kanssa. Tiesimme, mikä hobitti on, ennen kuin osasimme edes lukea. Hassua ja typerää, miten sitä rakentuukin eräänlainen side noihin kirja- ja elokuvasarjoihin.

Uuden Potterin ilmestyessä markkinoille ei muusta puhuttukaan. Ruokatunnilla pisimmälle lukeneet lipsauttelivat juonipaljastuksia ja hitaammat lukijat, minä mukaan lukien, yritimme olla kuulematta sanaakaan heidän jutuistaan. Mikä tärkeintä, me tosiaan luimme kirjat ennen elokuvia. Saimme antaa mielikuvituksemme laukata ja kuvittelimme hahmot kukin omalla tavallamme. Samaistuimme hahmoihin. Tietysti minunkin lapsuuteeni mahtuivat tietokone- ja PlaySation-pelit, mutta ne jäivät auttamatta kakkoseksi kiistassa kirjoja vastaan. Se on asia, josta olen vielä tänäänkin erittäin onnellinen ja iloinen. Olen kiitollinen vanhemmilleni siitä, että he kuskasivat mukisematta kahta kirjatoukkaa kirjastoon ja takaisin. Monestiko lainarajat paukkuivat? Varmasti lukemattomia kertoja.

Olen iloinen, että olen kasvanut käsikkäin hienojen kirja- ja elokuvasarjojen kanssa. Ne loivat pohjan muullekin lukemistolle ja edesauttoivat ainakin omaa kirjallista ulosantiani. Vaikka se saattaa opinnoista johtuen olla tällä hetkellä hiukan liian asiallista diipadaapaa, on se joskus ollut todella hyvää ja monipuolista. 

Olen usein miettinyt, onko nykyajan nuorisolla vastaavia koukuttavia ja ylikansallisia teoksia saatavilla? Jotain, minkä ääreen voi palata vielä vuosikymmenten päästä. Jotain, minkä vuorosanat osaa miltei ulkoa. Ehkäpä Hunger Gamesit ja Twilightit ovat lähimpänä omia kokemuksiani. Itse en silti koe kumpaakaan sarjaa aivan yhtä koukuttavana ja laadukkaana kirjallisuutena, kuin Sormusten herroja tai Pottereita. Ehkä olen jo liian vanha. Ehkä Pottereiden virheet jäävät huomaamatta, koska nostan kirjasarjan tiedostamattani korkealle jalustalle. Ehkä Hobitti on minusta niin loistava, koska se on juurikin Hobitti. Fantasiakirjallisuuden legenda. Ehkä, jos nyt lukisin noita kirjoja ensimmäistä kertaa, näkisin niissä vain päällekkäisyyttä, turhia sivujuonia ja naurettavia käännösvirheitä. Kuka tietää. Elokuvista puhumattakaan.

Viimeistä Potteria luin viivytellen. Se tosiaan oli viimeinen ja päättäisi erään matkan, en tahtonut hötkyillä. Viimeisessä elokuvassa itkettiin kavereiden kanssa kilpaa. Itseasiassa koko teatteri taisi itkeä. Tai kuten pikkusiskoni asian ilmaisi, piilarin välissä oli joku roska. Sormusten herraa isäni luki minulle ja pikkusiskolleni, kun olimme todella pieniä. Elokuvat ovat tulleet ensi-iltaan aina syntymäpäiväni nurkilla ja ne ovat yhdistäneet sukuani huimasti. Isäni on fani, samoin kummitätini ja serkkuni. Isovelipuoleni on vielä asia erikseen lukuisine miekkoineen, extended-versioineen ja nippelitietoineen.

Olen kiitollinen siitä, että J.R.R Tolkien ja J.K Rowling ovat tuottaneet jotain noin ainutlaatuista minun sukupolvelleni. Toivon, että oma jälkikasvuni saa aikanaan samanlaisen kokemuksen jonkin kirjasarjan tai -trilogian parissa. Ja voitte olla varmoja, että tämä tyttö lukee fantasiakirjallisuutta mahdolliselle jälkikasvulleen jo ennen, kuin naperot osaavat edes puhua. Sitä ja statiikkaa.